Taiwanista Kota Kinabaluun ja ensimmäinen ilta siellä

maaliskuuta 02, 2018

Taiwanista Kota Kinabaluun ja ensimmäinen ilta siellä

Aikainen oli lähtö tänäänkin ja kuudelta seisoin receptionissa luovuttamassa avainta. Sen jälkeen kaikkien kamojen kanssa metroon ja kohti lentokenttää. Koska olin jo ennakkoon suunnitellut, että haluan matkustaa suurnopeusjunalla, mikä on täällä nimeltään High Speed Rail, niin nyt alkoi olla korkea aika. Siksi en noussutkaan keskusasemalla lentokenttäjunaan, vaan suurnopeusjunaan, millä pääsin Taoyuanin kaupunkiin. Näyttö ilmoitti nopeuden olevan 208 km/h ja joillain pitemmillä asemaväleillä vauhti nousee 300 km/h. Ei kovin häävi suurnopeusjunaksi, kun vauhdin on oltava vähintään 200, jotta voidaan puhua suurnopeusjunasta. Japanissa on päästy kokeellisesti yli 600 km/h! Se on jo jotain! Taoyanin kaupungista piti silti jatkaa kentälle junalla, joten lopulta en säästänyt yhtään aikaa, mutta se ei ollut tarkoituskaan.

Kentällä oli kuhina jo heti aamusta ja kaikenmaalaisia ihmisiä oli matkustamassa kaikkialle maailmaan. Air Asian kone Kota Kinabaluun ei tullut ihan täyteen, mutta toistasataa matkustajaa sinnekin matkasi tällä lennolla. Olin ehkä ainoa eurooppalainen koneessa. Olin viihtynyt Taipeissa kolme päivää hyvin, sekä nähnyt kaikenlaista. Vauhtia ja kokemuksia oli kertynyt niin paljon, että aloin olla aika väsynyt. Vuorokausirytmi oli ihan päälaellaan ja yöunet olivat olleet todella vähäisiä. Odotin kovasti, että pääsen oikeasti lämpimään paikkaan, ehkä vähän beachille makaamaan ja pulahtaa mereen. Kaipasin yhdeksi kokonaiseksi päiväksi lepoa, auringon mukanaan tuomia kesakoita poskille ja jäätelöä.

Kota Kinabalun kenttä on 8 km kaupungin keskustasta lounaaseen ja se on Malesian toiseksi vilkkain lentokenttä. Terminaalirakennus 1 avattiin v. 2008 ja se on moderni, sekä pitää sisällään monia liikkeitä sekä ruokailupaikkoja. Sieltä on toimiva ja edullinen lentokenttäkuljetus bussilla keskustaan. Bussi pysähtyy kolmessa paikassa keskustan alueella, joten jokainen siellä asuva matkustaja pääsee lähelle hotelliaan. Minulla matkaa jäi käveltäväksi 200 metriä ja kiitos ystävällisen bussilipunmyyjän, joka antoi minulle keskustan KARTAN ja piirsi siihen reitin bussipysäkiltä hotellille, löysin sen heti ja nopeasti.

Hotelli oli aika tyypillinen edullisen hintatason paremmasta päästä oleva hotelli. Maksoin tästä 23€/yö ja edullisimmillaan majapaikan saisi 5-8 eurolla, mutta silloin niissä ei ole omaa kylppäriä eikä edes välttämättä omaa vessaa. Sen sijaan sijainti saattaa olla edullisimmissakin vaihtoehdoissa hyvä, joskaan ei merinäköala. Ei minullakaan ollut merinäköalaa, mutta ihastuin huoneeseen heti! Juuri sellainen, mihin olen näillä reissuillani tottunut. Hissiä ei ole, huoneen lukko vähän löysä, suihkussa käydessä koko vessa kastuu (joten pelasta ajoissa se kallisarvoinen vessapaperirulla!), mutta liinavaatteet ovat puhtaat ja lattia, sekä muut pinnat selvästi siivouksen jäljiltä.

Nopean hengähdystauon jälkeen halusin lähteä tutustumaan kaupunkiin. Halusin nähdä, mihin voin huomenna mennä ottamaan aurinkoa ja uimaan mereen. Halusin nähdä vähän kauppoja ja ehkä jonkun turistinkin, kunhan he eivät olisi Suomesta. Odotukset olivat korkealla! Kartta kourassa matkaan rantaa kohti!

Suurin innostus alkoi laantua jo 10 minuutin jälkeen, sillä liikenne on aivan mahdoton ja teiden yli oli paikoin todella vaikeaa päästä. Yleisesti jalankulkijat ylittävät teitä mistä sattuu, mutta tämän omaksuminen vaati taas pitkästä aikaa vähän totuttelua. Lisäksi keskustassa oli meneillään erittäin laajoja tietyöalueita, jotka sulkivat kokonaan hyviä jalankulkureittejä ja niiden takia piti kiertää välillä koko kortteli, ellei sitten uskaltautunut kävelemään kapeilla, autoille tarkoitetuilla, rampeilla. No, tämä nyt ei vielä lannistanut minua, joskin hieman ärsytti. Matkalla pysähdyin muutamassa kauppakeskuksessa, ja lannistuminen alkoi nostaa päätään. Suljettuina olevia myyntipaikkoja toinen toisensa vieressä. Jossain näkyi mäkkäri ja kun käänsi päätä, niin toisaalla KFC. Tuolla myytiin varvastossuja ja tuolla sim-kortteja operaattorivapaisiin puhelimiin. Kun nyt kirjoitan tätä lautalla matkalla Bruneihin, ja mietin, mitä niissä kauppakeskuksissa myytiinkään, niin en oikeasti osaa sanoa. Ruokaa. Jotain päivittäistavaroita. Ei mitään. Eräs matkatoimiston agentti tyrkkäsi minulle käteen edustamansa firman leafletin, missä mainostettiin erilaisia ohjattuja reissuja Kinabalun kansallispuistoon, apinoita katsomaan, sukeltamaan ja kanoottiretkille.

Ehkäpä kauppiaat ovat rantakadulla? Minähän en ollut vielä päässyt sinne, koska tiet ovat poikki. Kartalta tsekkasin Waterfront Mallin sijainnin, koska siellä oli Hard Rock Cafe, ja piti saada keräilykokoelmiini shottilasi ja paita. Kauppakeskuksen nimikin on lupaava. Se löytyikin ihan läheltä ja kiersin sinne rannan kautta. Samalla tuli nähtyä sekin. Onhan täällä nyt ranta, kun meren äärellä ollaan, mutta ei täällä uimarantaa ole. Ei yhtään neliömetriä mahdollisuutta levittää pyyhettä. Rantakadun varrella on ravintoloita ja meren puolella on suojavaijerit. Kadulla on paljon tuoleja ja istuskella voi vaikka palmupuiden ympärillä olevilla betonivaluilla. Mutta ei täällä mitään hiekkarantaa ole. Waterfront Water Mallin tarjonta jatkoi jo tutuksi tullutta tarjontaa: nothing. Paitsi se Hard Rock Cafe, mikä tuntuikin nyt yhtäkkiä ihan valtavan suurelle ja tärkeälle asialle. Kävelin opastettuja retkiä myyvän kojun ohi. Siellä oli neljä toimetonta asiakaspalvelijaa ja minua tervehdittiin iloisesti. Tajusin mainoksen kuvassa jotain tuttua, käännyin takaisin ja menin tiskille. Kaivoin esille aiemmin saamani käteeni lykätyn mainoksen ja kysyin, että eikös tämä nyt olekin ihan sama firma. Juu juu, kyllä on! Olisiko kiinnostusta johonkin retkeen? Vastasin, että itse asiassa taitaa olla, mutta pohdin tässä sitä, että pitäisikö kuluttaa ainoa kokonainen päivä retkellä, koska ylihuomenna olin jo jatkamassa matkaa. Yksi virkailijoista sanoi, että kaupungissa ei ole kovin paljoa nähtävää ja se on äkkiä katsottu. Minusta oli alkanut tuntua samalle. Hyvästi, lepopäivä. En aikonut jäädä hotelliinkaan lojumaan. Retki Kinabalun kansallispuistoon oli se, mitä olin jo ennen lähtöä suunnitellut, joten kysyin sen hintaa ja aikataulua. Lähtö olisi klo 08 aikoihin ja paluu illalla. Ohjelma oli luettavissa heidän kansiostaan ja hintaa RM 190 (n. 42 €), sisältäen lounaan. Kiinni veti! Nouto ja palautus tapahtuisi omalta hotellilta/hotelliin. Kiittelin kovasti ja hotellille päin mennessä mietin, että tämä oli ehkä fiksuin tekoni tällä reissulla.

Siniset hiukseni ovat herättäneet täälläkin jo illan aikana paljon huomiota. Olen kuin kävelevä sininen valo, jota suunnilleen kaikki jäävät katsomaan ja rohkeimmat - jopa naiset - kommentoivat positiivisesti. I like your hair! kuuluu usein. Se on varmaankin niin outo, että sitä ei kertakaikkiaan voi olla katsomatta. Hymyä se pääasiassa tuottaa ihmisten kasvoille, mutta en ole varma, onko se heidän mielestä vain hyvä vitsi. Eräs kaveri pyysi minua selfieen kanssaan! Ihmiset täällä ovat kyllä hyvin ystävällisiä ja hello tervehdyksiä, sekä how are you kysymyksiä kuuluu usein. Jotkut kysyvät, mistä olen ja mieli tekisi vastata että from the Moon, koska hiusten takia sitä kysytään. Koska se olisi kuitenkin töykeää, niin olen yleensä vastannut ensin, että make a guess. Yleisin arvaus on ollut Australia, koska sieltä ihmiset matkustavat paljon Malesiaan ja Vietnamiin. Myös jenkiksi minua on luultu, mutta kun olen kertonut totuuden, se on ollut usein suuri yllätys. Täällä ei pohjoismaalaisia pilvin pimein ole, mikä ei oikeastaan yllätä. Tänne on vähän hankala tulla ja aurinkolomailijat jäävät Thaimaahan, mikä on lähempänä Suomea.