Taroko kansallispuisto
Sitten koitti aamu, jolloin lähdin suorittamaan ennalta suunnitellusti tämän reissun yhtä pääasiaa, eli Tarokon kansallispuistoon tutustumista. Tätä olin tutkaillut netistä monta kertaa, erityisesti sinne pääsyä. Se nimittäin vaati vähän asiaan perehtymistä ennakkoon. Ja tuo ensimmäisen lauseen sana suorittaminen nimenomaan liittyy tähän kokonaisuuteen.
En halua koskaan tehdä asioita helpoimmalla tavalla, vaan järkevimmällä. Järkevyys tarkoittaa minulle turvallisuutta, hyvää hinta-laatusuhdetta ja tehokkuutta. Jos helppous ja järkevyys kohtaavat, niin silloin valinta on helppo. Tarokon luonnonpuistoon mennessä asia ei ollut niin ja sitä olin tutkinut hyvin huolellisesti. Tähän palataan kohta, mutta ensin kerron lyhyesti, millaisesta paikasta on kyse.
Puisto sijaitsee noin 145 km päässä Taiwanista, Hualienin piirikunnassa. Sen läpi, tai oikeastaan osana sitä, kulkee 19 km pituinen kanjoni, Taroko Gorge. Kanjoni koostuu pääasiassa marmorista ja gneissistä. Alue on 920 km2, eli huomattavasti suurempi, kuin Singapore (720 km2). Puisto on lukemattomien eri eläinlajien koti, joista mainittakoon Taiwanin mustakarhu, Formosan (tarkoittaa myös Taiwanin) makaki (apina), villisika ja 144 eri lintulajia, 251 perhoslajia ja 32 eri sorttia matelijoita. Korkein kohta on 3700 metriä merenpinnasta ja puistossa on useita erilaisia ilmastollisia alueita, minkä vuoksi siellä myös on niin laaja ja monipuolinen kasvisto ja eläimistö. Puistossa on monia eri vaellusreittejä ja lisäksi alueeseen voi tutustua erittäin hyvin pyöräilemällä. Pyöriä voi vuokrata esimerkiksi pääportilta. Alueella pyörii paljon eri turistiryhmiä busseilla ja lisäksi on olemassa bussikierros ihan omin päin alueeseen tutustuville, eli jos et kuulu mihinkään ryhmään, bussiajelulle on silti helppoa päästä. Alueelta löytyy myös muutamia majoituspaikkoja.
Palaanpa alueelle pääsemiseen. Taipeista kulkee useita junia päivässä Hualien kaupunkiin, mikä on Taiwanin itäosan suurin kaupunki ja siellä on jonkin verran turismia. Kaupunkiin pääsee myös lentäen Taipein Sungshanin lentokentältä, mistä lähtee pääasiassa maan sisäisiä lentoja. Junamatka lienee kuitenkin tavalliselle turistille se helpoin. Matka maksaa 440 Taiwanin dollaria (noin 12,50 €) yhteen suuntaan ja matka-aika on pari tuntia. Hualien kaupunki menee kuitenkin vähän Tarokon puiston ohi. Itse asiassa se menee noin 20 km ohi ja on otettava bussi, jotta pääsee puistolle. Tämä sama on taas tietysti tehtävä toiseen suuntaan, ja näissä matkoissa odotusaikoineen saattaa vierehtää tunti, tai pari. On olemassa toinen tapa, mikä on edullisempi, sekä säästää aikaa. Lisäksi se on kiinnostavampi, koska matkaa taitetaan ihan tavallisessa paikallisjunassa, joka pysähtyy kaikilla asemilla. Tätä asiaa kysytään usein tripadvisorin sivuilta, sekä eri keskustelupalstoilta. Siitä on olemassa erittäin selkeä blogikirjoitus, johon pääsee täältä. Kirjoitan tämän tekstin loppuun vielä suomeksi ja ruotsiksi yksityiskohtaisen selvityksen kotiin palattuani. Ehkä siitä on apua jollekin. Matka on yhdistelmä bussilla ja junalla kulkemista, ja siihen myydään erillistä yhdistelmälippua, minkä hinta on 209 dollaria. Bussit lähtevät Taipein keskusasemalta tai Taipein City Hall asemalta, mikä on Taipei 101 vieressä. Tänne minä suuntasin aamulla jo klo 05 jälkeen, koska en saanut unta. Metrot aloittavat liikenteen klo 06, joten aamun ensimmäisiin busseihin pääseminen on hankalaa niille, jotka eivät voi kävellä asemalle, kuten minä. Oli ihanaa todeta, että sääennusteet näyttivät pitävän paikkaansa ja päivästä oli tulossa kaunis ja ehkä jopa liian lämmin tähän tarkoitukseen. Pääasia kuitenkin oli se, että ei satanut. Se olisi ehkä ollut syy jättää reissu tekemättä ja sepä olisikin harmittanut. Olin asemalla varttia vaille kuusi ja täytyy todeta tähän aikaan liikkeellä oltuani, että jopa suurkaupunki on aamulla aikaisin hiljainen. Kun lippua ostaessani ryhdyin selittämään kombo-tiketistä, ystävällinen mies antoi minulle valmiiksi kirjoitetun lapun, missä oli kiinaksi ja englanniksi selvitys matkan teosta ja vaihdoista Tarokon puistolle asti. Asiaa on nähtävästi kysytty niin usein, että ajan säästämiseksi selityksiltä hän oli katsonut tehokkaimmaksi toimia näin.
Klo 05.55 istuin bussissa, mikä lähti liikkeelle kohti Luodongin kaupunkia. Odotusaikaa bussiasemalla oli ehkä viisi minuuttia lipun oston jälkeen. Kun pääsimme perille 55 minuutissa Luodongin kaupunkiin ja vaihdoin paikallisjunaan, jäi odotusaikaa ehkä saman verran. Junassa seistessäni (!) (paikallisjuna ja porukkaa töihin ja kouluun menossa -> ei mitään mahdollisuutta saada istumapaikkaa ensimmäiseen 45 minuuttiin) ajattelin, että tämähän sujuu, kuin tanssi! Paikallisjunamatka oli kokemus siinä mielessä, että näin radan varrella oikeiden ihmisten oikeita koteja. Täällä bruttokansantuote ei ole kymmenkertaistunut viimeisen 50 vuoden aikana. Ihmiset hävisivät tietyllä pysäkillä melkein kaikki ja viimeiset pysäkkivälit olin melkein ainoa koko junassa. Xinchengin asemalle päästyäni olin ihan ypöyksin.
Asemavirkailija neuvoi minua katsomaan aseman edessä olevan pysäkin aikataulusta, milloin seuraava bussi tulee ja vie Tarokolle. Nyt olin jo lähellä - enää noin 4 km matka perille! Tässä vaiheessa tuli eteen ensimmäinen odotus, mikä oli noin 20 minuuttia, eli ei paha ollenkaan, mutta tällaiset 20 minuuttiset kerryttävät matkalle pituutta, jos niitä tulee mennen tullen useampia. Bussin tultua ja vietyä minut perille aikaa lähdöstä Taipein bussiasemalta oli kulunut tasan kolme tuntia. Ei siis mikään ihan pikkureissu.
Pääportilta lähtee useita vaellusreittejä, ja koska en ollut tutustunut näihin etukäteen (mikä oli hölmöä), lähdin ensimmäiselle. Se sattui olemaan Dali-Datong trail (reitti), mikä nyt ei tässä vaiheessa vielä sanonut minulle mitään. Ilma alkoi olla jo todella lämmin ja reitti alkoi noin miljoonalla rappusella. Kahdensadan metrin välein oli kylttejä, joissa matka takaisin lähtöpisteeseen kasvoi ja Dalin kylään väheni. Kun matkaa oli taitettu 1,3 km ja siihen oli mennyt lähes tunti, rappuset loppuivat ja tie haarautui. Matka Dalin kylään jatkui ylöspäin ja toinen reitti takaisin alas.
Koska olen joskus vähän jääräpäinen, ainoa vaihtoehto oli jatkaa ylös. Polku muuttui hiljalleen huonommaksi kulkea, vesipullo tyhjeni uhkaavasti ja matka ei kun jatkui ja jatkui. Monta kertaa ajattelin, että olisikohan parempi kääntyä, mutta silti urheasti kiipesin kiveltä toiselle eteenpäin. Vastaan tuli paikallisen näköinen nainen, jolta kysyin, onko ylhäällä kylä ja saako sieltä vettä. Hän sanoi, että yes yes, ja ihmetteli, olenko yksin. Vastasin, että olen ja jos kerran saa vettä, niin siinä tapauksessa jatkan matkaa. Yes, there is water.
Kun viimein pääsin hikisenä huipulle, ja kivinen polku ylöspäin muuttui leveäksi metsäautotieksi, lähdin jatkamaan sitä odottaen, että mikä ihana kylä sieltä löytyykään. Tilanne alkoi näyttää huolestuttavalta, kun matka jatkui, mutta edelleenkään ei näy ketään (paitsi pari tyyppiä raivaussahojen kanssa siistimässä metsäautotietä), ei varsinkaan kylää. Lopulta tie haarautui ja kyltti näytti vasemmalle kylään. Pian tapasinkin nuoren miehen, jolta kysyin, onko täällä kylä ja mistä saan vettä pullooni. Mies puhui hyvin huonosti englantia, mutta se tuli harvinaisen selväksi, ettei täällä mitään kylää ole. On ehkä ollut joskus, siitä muistuttivat tyhjät rakennukset ja rikkaruohoa kasvavat pienet viljelyplantaasit. Tällä hetkellä täällä oli ainoastaan heidän porukkansa, mikä tarkoitti noin 30 hengen joukkoa paikallisia poliiseja, jotka olivat päiväleirillä treenaamassa. Siis no shit! Lähdin jatkamaan miehen kanssa matkaa eteenpäin, mäkeä alas (vaihtelu virkistää) ja saavuimme leiripaikan virkaa pitävälle katetulle ruokailualueelle, missä kuhisi näitä paikallisia poliiseja. Tilanne oli kaikin puolin kummallinen ja vähän huvittavakin. Tässä vaiheessa on hyvä tarkentaa sellainen yksityiskohta, että minulla on ihan siniset hiukset ja nyt tuntui sille, että minut nähtiin Taroko vuoren kummajaisena. Kaveri toi leiriin tämmöisen sinitukkaisen vaalean naisen, joka haluaa vettä. Otettiinpa minusta ihan kuviakin ja kyseltiin, olenko yksin. Vesipullon löytymisessä meni kolme sekuntia, kun yksi mies kaivoi sellaisen repustaan. Ota vaan, näitä on paljon! Pulina kävi ympärillä ja pian joukosta löytyi eräs, joka puhui vähän paremmin englantia. Selvisi, että joukko tosiaan oli paikallisten poliisien ryhmä, joilla on ollut treenipäivä. Mitä ja miten he treenasivat, se jäi vähän epäselväksi, mutta ymmärsin, että jotain kiipeilyä se on ollut. He tuntuivat olevan aivan kummissaan minun tulostani ja kun kysyin, että onko täältä joku tie alas, jota voin mennä, niin ei kuulemma ollut. Tai on, mutta se on niin vaarallinen, etten voi mennä sitä. Poliisin asuissa heistä ei tietenkään ollut kukaan, mutta pakko sanoa, että en olisi ensimmäisenä arvannut ammattia, jos sitä ei olisi kerrottu. Joukko oli sangen heterogeeninen. Muutamat heistä olivat todella hentoja ja nuoren näköisiä ja muutamat puolestaan jo selvästi iäkkäämpiä. Suurin osa oli ihan tavallisen perustallaajien näköisiä ja jos heistä ei mitään supersankaria kuoriudu tositilanteessa, niin yksikään ei pääsisi Suomessa poliisikoulun fyysisistä testeistä läpi. Minut leiriin saattanut mies oli ainoa, joka voisi johonkin kyetä tappelutilanteessa. Ehkäpä juuri siksi hän oli vielä treenaamassa, kun muut olivat laittamassa lounasta. Yleinen mielipide tuntui selvästi olevan, että minun pitää jäädä syömään heidän kanssaan lounasta ja sitten he vievät minut alas parin tunnin kuluttua, kun olisivat syöneet ja kasanneet kamansa. Tarkoitus oli epäilemättä hyvä ja vilpitön, mutta olin jo yhtä reittiä tullut ylös, niin pääsisin sitä myös alas, eikä tarvitsisi odottaa kahta tuntia. Lopulta minä sitten vaan lähdin, toki vielä kiiteltyäni vedestä ja tarjouksesta päästä alas heidän mukanaan (sitä vaarallista reittiä myöten). Sain mukaani joukon nuorimman näköisen pojan, joka hyvin ystävällisesti vielä oli sitä mieltä, että minun tosiaan pitäisi jäädä syömään heidän kanssaan. Hänen oli vaikea käsittää, että halusin lähteä juuri nyt alas samaa reittiä kuin tulinkin, kun se on niin vaarallinen. Kohta vastaamme tuli sama poliisi, jonka tapasin ensimmäisenä ja hän lähti saattamaan minua alas! Yritin kovasti vakuutella, että selviän itseksenikin ja hän puolestaan oli vielä kerran sitä mieltä, että you should stay and have a lunch with us and then we take you back after couple of hours. Yhtä matkaa jatkoimme alaspäin. Hän meni edellä ja muistutti careful! jokaisen polusta nousevan oksan tai kiven kohdalla, eli aika usein. Matkalla minulle valkeni, että tämän on oltava se reitti, mistä kaikki olivat puhuneet, sillä tuskin ylhäältä enää mitään toista, vielä vaarallisempaa reittiä, on alas ja mies tuntui tuntevan tämän polun, koska hän sanoi saattavansa minut risteykseen, mistä portaat alkavat. Juuri siinähän olin kolme tuntia aikaisemmin pohtinut suuntaa. Risteyksessä toivottelimme toisillemme hyvät jatkot ja hän katsoi, että pääsin kunnialla turvallisesti portaiden suuntaan. Minä puolestani katsoin hetken kuluttua, että hän varmasti kääntyi, ja sitten palasin takaisin risteykseen ja jatkoin toista kautta alas. Olinhan jo portaita tullut kerran ylös, joten mikä järki sitä olisi ollut samaa reittiä mennä alas!
Loppumatka oli kuitenkin aika helppoa ja lopulta sielläkin tuli vastaan portaat. Alhaalla olin sitä mieltä, että vaikka mieli tekisi vielä tehdä toinenkin kierros jotain helpompaa sightseeing-reittiä, niin paluumatka olisi joka tapauksessa kolme tuntia parhaimmillakin yhteyksillä. Sitäpaitsi näillä ruokailuilla uudelle reitille lähteminen olisi ollut idiotismia.
Siksi katsoin parhaimmaksi sanoa Tarokolle hei hei, ja jäin odottamaan bussia, mikä veisi minut juna-asemalle. Puolen tunnin odottelun jälkeen se tuli ja asemalla odottamista oli toinen puoli tuntia. Onneksi ensimmäinen juna, mihin pääsin, oli nopeampi ja maksoin tästä mielelläni 60 dollaria (alle 2 euroa) lisähintaa. Taipein bussi osui kuitenkin vaihtoasemalla lähtövalmiiksi just eikä melkein. Takaisin Taipeissa olin viiden jälkeen ja hotellilla pari tuntia myöhemmin. Tässä vaiheessa päivää oli nimittäin jo aika pysähtyä ruokailemaan jotain.
Taroko National Park on ehdottomasti vierailemisen arvoinen kohde, mutta siellä liikkumista kannattaa vähän suunnitella etukäteen. Reittivalintani ei ollut hyvä, joskin päivä sisälsi muuten hauskoja kohtaamisia ja ainakin jumppaa kerrakseen. En kuitenkaan olisi valinnut tätä, jos olisin perehtynyt reitteihin, sillä muutamilla muilla reiteillä on hienompia nähtävyyksiä. Epäilemättä minun reittini on kyllä yksi korkeimmille menevistä! Nyt olin keskittynyt etukäteen liikaa matkustamiseen sinne, en retkeilyä siellä. Mutta komeaa oli ja koko päivä siinä vierähti. Vaeltamisesta kiinnostuneiden kannattaa varata alueeseen tutustumiseen ainakin kaksi päivää. Yhdessä päivässä ehtii yhden pitemmän, tai muutaman lyhyemmän reitin. Pyöräillen tietysti ehtii enemmän päivässäkin, mutta jos siihen haluaa yhdistää vaellusta, niin kaksi päivää on silloin ihan minimi aika.
Myöhemmin pohdin myös tätä kylä-asiaa ja sitä hieman netistä tutkailtuani totesin, että reitti jatkuu Datongin kylään, missä ihan oikeasti on vielä elämää. Ehkä matkalla tapaamani nainen luuli minun menevän sinne. Matka Dalin kylään oli 3,6 km, joten minun reissulle tuli matkaa 7,2 km ja tähän meni aikaa 4,5 tuntia, mikä tosin sisälsi höpinät poliisien kanssa. Datongin kylään on matkaa 9km 400 m ja Tarokon kansallispuiston omien verkkosivujen mukaan siihen pitää varata aikaa 6-8 tuntia yhteen suuntaan. Dalin kylä on 915 metrin korkeudella ja Datongin kylä 1128 metrin korkeudella.
Tähän lisään myöhemmin matkustusohjeita.
En halua koskaan tehdä asioita helpoimmalla tavalla, vaan järkevimmällä. Järkevyys tarkoittaa minulle turvallisuutta, hyvää hinta-laatusuhdetta ja tehokkuutta. Jos helppous ja järkevyys kohtaavat, niin silloin valinta on helppo. Tarokon luonnonpuistoon mennessä asia ei ollut niin ja sitä olin tutkinut hyvin huolellisesti. Tähän palataan kohta, mutta ensin kerron lyhyesti, millaisesta paikasta on kyse.
Puisto sijaitsee noin 145 km päässä Taiwanista, Hualienin piirikunnassa. Sen läpi, tai oikeastaan osana sitä, kulkee 19 km pituinen kanjoni, Taroko Gorge. Kanjoni koostuu pääasiassa marmorista ja gneissistä. Alue on 920 km2, eli huomattavasti suurempi, kuin Singapore (720 km2). Puisto on lukemattomien eri eläinlajien koti, joista mainittakoon Taiwanin mustakarhu, Formosan (tarkoittaa myös Taiwanin) makaki (apina), villisika ja 144 eri lintulajia, 251 perhoslajia ja 32 eri sorttia matelijoita. Korkein kohta on 3700 metriä merenpinnasta ja puistossa on useita erilaisia ilmastollisia alueita, minkä vuoksi siellä myös on niin laaja ja monipuolinen kasvisto ja eläimistö. Puistossa on monia eri vaellusreittejä ja lisäksi alueeseen voi tutustua erittäin hyvin pyöräilemällä. Pyöriä voi vuokrata esimerkiksi pääportilta. Alueella pyörii paljon eri turistiryhmiä busseilla ja lisäksi on olemassa bussikierros ihan omin päin alueeseen tutustuville, eli jos et kuulu mihinkään ryhmään, bussiajelulle on silti helppoa päästä. Alueelta löytyy myös muutamia majoituspaikkoja.
Palaanpa alueelle pääsemiseen. Taipeista kulkee useita junia päivässä Hualien kaupunkiin, mikä on Taiwanin itäosan suurin kaupunki ja siellä on jonkin verran turismia. Kaupunkiin pääsee myös lentäen Taipein Sungshanin lentokentältä, mistä lähtee pääasiassa maan sisäisiä lentoja. Junamatka lienee kuitenkin tavalliselle turistille se helpoin. Matka maksaa 440 Taiwanin dollaria (noin 12,50 €) yhteen suuntaan ja matka-aika on pari tuntia. Hualien kaupunki menee kuitenkin vähän Tarokon puiston ohi. Itse asiassa se menee noin 20 km ohi ja on otettava bussi, jotta pääsee puistolle. Tämä sama on taas tietysti tehtävä toiseen suuntaan, ja näissä matkoissa odotusaikoineen saattaa vierehtää tunti, tai pari. On olemassa toinen tapa, mikä on edullisempi, sekä säästää aikaa. Lisäksi se on kiinnostavampi, koska matkaa taitetaan ihan tavallisessa paikallisjunassa, joka pysähtyy kaikilla asemilla. Tätä asiaa kysytään usein tripadvisorin sivuilta, sekä eri keskustelupalstoilta. Siitä on olemassa erittäin selkeä blogikirjoitus, johon pääsee täältä. Kirjoitan tämän tekstin loppuun vielä suomeksi ja ruotsiksi yksityiskohtaisen selvityksen kotiin palattuani. Ehkä siitä on apua jollekin. Matka on yhdistelmä bussilla ja junalla kulkemista, ja siihen myydään erillistä yhdistelmälippua, minkä hinta on 209 dollaria. Bussit lähtevät Taipein keskusasemalta tai Taipein City Hall asemalta, mikä on Taipei 101 vieressä. Tänne minä suuntasin aamulla jo klo 05 jälkeen, koska en saanut unta. Metrot aloittavat liikenteen klo 06, joten aamun ensimmäisiin busseihin pääseminen on hankalaa niille, jotka eivät voi kävellä asemalle, kuten minä. Oli ihanaa todeta, että sääennusteet näyttivät pitävän paikkaansa ja päivästä oli tulossa kaunis ja ehkä jopa liian lämmin tähän tarkoitukseen. Pääasia kuitenkin oli se, että ei satanut. Se olisi ehkä ollut syy jättää reissu tekemättä ja sepä olisikin harmittanut. Olin asemalla varttia vaille kuusi ja täytyy todeta tähän aikaan liikkeellä oltuani, että jopa suurkaupunki on aamulla aikaisin hiljainen. Kun lippua ostaessani ryhdyin selittämään kombo-tiketistä, ystävällinen mies antoi minulle valmiiksi kirjoitetun lapun, missä oli kiinaksi ja englanniksi selvitys matkan teosta ja vaihdoista Tarokon puistolle asti. Asiaa on nähtävästi kysytty niin usein, että ajan säästämiseksi selityksiltä hän oli katsonut tehokkaimmaksi toimia näin.
Klo 05.55 istuin bussissa, mikä lähti liikkeelle kohti Luodongin kaupunkia. Odotusaikaa bussiasemalla oli ehkä viisi minuuttia lipun oston jälkeen. Kun pääsimme perille 55 minuutissa Luodongin kaupunkiin ja vaihdoin paikallisjunaan, jäi odotusaikaa ehkä saman verran. Junassa seistessäni (!) (paikallisjuna ja porukkaa töihin ja kouluun menossa -> ei mitään mahdollisuutta saada istumapaikkaa ensimmäiseen 45 minuuttiin) ajattelin, että tämähän sujuu, kuin tanssi! Paikallisjunamatka oli kokemus siinä mielessä, että näin radan varrella oikeiden ihmisten oikeita koteja. Täällä bruttokansantuote ei ole kymmenkertaistunut viimeisen 50 vuoden aikana. Ihmiset hävisivät tietyllä pysäkillä melkein kaikki ja viimeiset pysäkkivälit olin melkein ainoa koko junassa. Xinchengin asemalle päästyäni olin ihan ypöyksin.
Asemavirkailija neuvoi minua katsomaan aseman edessä olevan pysäkin aikataulusta, milloin seuraava bussi tulee ja vie Tarokolle. Nyt olin jo lähellä - enää noin 4 km matka perille! Tässä vaiheessa tuli eteen ensimmäinen odotus, mikä oli noin 20 minuuttia, eli ei paha ollenkaan, mutta tällaiset 20 minuuttiset kerryttävät matkalle pituutta, jos niitä tulee mennen tullen useampia. Bussin tultua ja vietyä minut perille aikaa lähdöstä Taipein bussiasemalta oli kulunut tasan kolme tuntia. Ei siis mikään ihan pikkureissu.
Pääportilta lähtee useita vaellusreittejä, ja koska en ollut tutustunut näihin etukäteen (mikä oli hölmöä), lähdin ensimmäiselle. Se sattui olemaan Dali-Datong trail (reitti), mikä nyt ei tässä vaiheessa vielä sanonut minulle mitään. Ilma alkoi olla jo todella lämmin ja reitti alkoi noin miljoonalla rappusella. Kahdensadan metrin välein oli kylttejä, joissa matka takaisin lähtöpisteeseen kasvoi ja Dalin kylään väheni. Kun matkaa oli taitettu 1,3 km ja siihen oli mennyt lähes tunti, rappuset loppuivat ja tie haarautui. Matka Dalin kylään jatkui ylöspäin ja toinen reitti takaisin alas.
Koska olen joskus vähän jääräpäinen, ainoa vaihtoehto oli jatkaa ylös. Polku muuttui hiljalleen huonommaksi kulkea, vesipullo tyhjeni uhkaavasti ja matka ei kun jatkui ja jatkui. Monta kertaa ajattelin, että olisikohan parempi kääntyä, mutta silti urheasti kiipesin kiveltä toiselle eteenpäin. Vastaan tuli paikallisen näköinen nainen, jolta kysyin, onko ylhäällä kylä ja saako sieltä vettä. Hän sanoi, että yes yes, ja ihmetteli, olenko yksin. Vastasin, että olen ja jos kerran saa vettä, niin siinä tapauksessa jatkan matkaa. Yes, there is water.
Kun viimein pääsin hikisenä huipulle, ja kivinen polku ylöspäin muuttui leveäksi metsäautotieksi, lähdin jatkamaan sitä odottaen, että mikä ihana kylä sieltä löytyykään. Tilanne alkoi näyttää huolestuttavalta, kun matka jatkui, mutta edelleenkään ei näy ketään (paitsi pari tyyppiä raivaussahojen kanssa siistimässä metsäautotietä), ei varsinkaan kylää. Lopulta tie haarautui ja kyltti näytti vasemmalle kylään. Pian tapasinkin nuoren miehen, jolta kysyin, onko täällä kylä ja mistä saan vettä pullooni. Mies puhui hyvin huonosti englantia, mutta se tuli harvinaisen selväksi, ettei täällä mitään kylää ole. On ehkä ollut joskus, siitä muistuttivat tyhjät rakennukset ja rikkaruohoa kasvavat pienet viljelyplantaasit. Tällä hetkellä täällä oli ainoastaan heidän porukkansa, mikä tarkoitti noin 30 hengen joukkoa paikallisia poliiseja, jotka olivat päiväleirillä treenaamassa. Siis no shit! Lähdin jatkamaan miehen kanssa matkaa eteenpäin, mäkeä alas (vaihtelu virkistää) ja saavuimme leiripaikan virkaa pitävälle katetulle ruokailualueelle, missä kuhisi näitä paikallisia poliiseja. Tilanne oli kaikin puolin kummallinen ja vähän huvittavakin. Tässä vaiheessa on hyvä tarkentaa sellainen yksityiskohta, että minulla on ihan siniset hiukset ja nyt tuntui sille, että minut nähtiin Taroko vuoren kummajaisena. Kaveri toi leiriin tämmöisen sinitukkaisen vaalean naisen, joka haluaa vettä. Otettiinpa minusta ihan kuviakin ja kyseltiin, olenko yksin. Vesipullon löytymisessä meni kolme sekuntia, kun yksi mies kaivoi sellaisen repustaan. Ota vaan, näitä on paljon! Pulina kävi ympärillä ja pian joukosta löytyi eräs, joka puhui vähän paremmin englantia. Selvisi, että joukko tosiaan oli paikallisten poliisien ryhmä, joilla on ollut treenipäivä. Mitä ja miten he treenasivat, se jäi vähän epäselväksi, mutta ymmärsin, että jotain kiipeilyä se on ollut. He tuntuivat olevan aivan kummissaan minun tulostani ja kun kysyin, että onko täältä joku tie alas, jota voin mennä, niin ei kuulemma ollut. Tai on, mutta se on niin vaarallinen, etten voi mennä sitä. Poliisin asuissa heistä ei tietenkään ollut kukaan, mutta pakko sanoa, että en olisi ensimmäisenä arvannut ammattia, jos sitä ei olisi kerrottu. Joukko oli sangen heterogeeninen. Muutamat heistä olivat todella hentoja ja nuoren näköisiä ja muutamat puolestaan jo selvästi iäkkäämpiä. Suurin osa oli ihan tavallisen perustallaajien näköisiä ja jos heistä ei mitään supersankaria kuoriudu tositilanteessa, niin yksikään ei pääsisi Suomessa poliisikoulun fyysisistä testeistä läpi. Minut leiriin saattanut mies oli ainoa, joka voisi johonkin kyetä tappelutilanteessa. Ehkäpä juuri siksi hän oli vielä treenaamassa, kun muut olivat laittamassa lounasta. Yleinen mielipide tuntui selvästi olevan, että minun pitää jäädä syömään heidän kanssaan lounasta ja sitten he vievät minut alas parin tunnin kuluttua, kun olisivat syöneet ja kasanneet kamansa. Tarkoitus oli epäilemättä hyvä ja vilpitön, mutta olin jo yhtä reittiä tullut ylös, niin pääsisin sitä myös alas, eikä tarvitsisi odottaa kahta tuntia. Lopulta minä sitten vaan lähdin, toki vielä kiiteltyäni vedestä ja tarjouksesta päästä alas heidän mukanaan (sitä vaarallista reittiä myöten). Sain mukaani joukon nuorimman näköisen pojan, joka hyvin ystävällisesti vielä oli sitä mieltä, että minun tosiaan pitäisi jäädä syömään heidän kanssaan. Hänen oli vaikea käsittää, että halusin lähteä juuri nyt alas samaa reittiä kuin tulinkin, kun se on niin vaarallinen. Kohta vastaamme tuli sama poliisi, jonka tapasin ensimmäisenä ja hän lähti saattamaan minua alas! Yritin kovasti vakuutella, että selviän itseksenikin ja hän puolestaan oli vielä kerran sitä mieltä, että you should stay and have a lunch with us and then we take you back after couple of hours. Yhtä matkaa jatkoimme alaspäin. Hän meni edellä ja muistutti careful! jokaisen polusta nousevan oksan tai kiven kohdalla, eli aika usein. Matkalla minulle valkeni, että tämän on oltava se reitti, mistä kaikki olivat puhuneet, sillä tuskin ylhäältä enää mitään toista, vielä vaarallisempaa reittiä, on alas ja mies tuntui tuntevan tämän polun, koska hän sanoi saattavansa minut risteykseen, mistä portaat alkavat. Juuri siinähän olin kolme tuntia aikaisemmin pohtinut suuntaa. Risteyksessä toivottelimme toisillemme hyvät jatkot ja hän katsoi, että pääsin kunnialla turvallisesti portaiden suuntaan. Minä puolestani katsoin hetken kuluttua, että hän varmasti kääntyi, ja sitten palasin takaisin risteykseen ja jatkoin toista kautta alas. Olinhan jo portaita tullut kerran ylös, joten mikä järki sitä olisi ollut samaa reittiä mennä alas!
Loppumatka oli kuitenkin aika helppoa ja lopulta sielläkin tuli vastaan portaat. Alhaalla olin sitä mieltä, että vaikka mieli tekisi vielä tehdä toinenkin kierros jotain helpompaa sightseeing-reittiä, niin paluumatka olisi joka tapauksessa kolme tuntia parhaimmillakin yhteyksillä. Sitäpaitsi näillä ruokailuilla uudelle reitille lähteminen olisi ollut idiotismia.
Siksi katsoin parhaimmaksi sanoa Tarokolle hei hei, ja jäin odottamaan bussia, mikä veisi minut juna-asemalle. Puolen tunnin odottelun jälkeen se tuli ja asemalla odottamista oli toinen puoli tuntia. Onneksi ensimmäinen juna, mihin pääsin, oli nopeampi ja maksoin tästä mielelläni 60 dollaria (alle 2 euroa) lisähintaa. Taipein bussi osui kuitenkin vaihtoasemalla lähtövalmiiksi just eikä melkein. Takaisin Taipeissa olin viiden jälkeen ja hotellilla pari tuntia myöhemmin. Tässä vaiheessa päivää oli nimittäin jo aika pysähtyä ruokailemaan jotain.
Taroko National Park on ehdottomasti vierailemisen arvoinen kohde, mutta siellä liikkumista kannattaa vähän suunnitella etukäteen. Reittivalintani ei ollut hyvä, joskin päivä sisälsi muuten hauskoja kohtaamisia ja ainakin jumppaa kerrakseen. En kuitenkaan olisi valinnut tätä, jos olisin perehtynyt reitteihin, sillä muutamilla muilla reiteillä on hienompia nähtävyyksiä. Epäilemättä minun reittini on kyllä yksi korkeimmille menevistä! Nyt olin keskittynyt etukäteen liikaa matkustamiseen sinne, en retkeilyä siellä. Mutta komeaa oli ja koko päivä siinä vierähti. Vaeltamisesta kiinnostuneiden kannattaa varata alueeseen tutustumiseen ainakin kaksi päivää. Yhdessä päivässä ehtii yhden pitemmän, tai muutaman lyhyemmän reitin. Pyöräillen tietysti ehtii enemmän päivässäkin, mutta jos siihen haluaa yhdistää vaellusta, niin kaksi päivää on silloin ihan minimi aika.
Myöhemmin pohdin myös tätä kylä-asiaa ja sitä hieman netistä tutkailtuani totesin, että reitti jatkuu Datongin kylään, missä ihan oikeasti on vielä elämää. Ehkä matkalla tapaamani nainen luuli minun menevän sinne. Matka Dalin kylään oli 3,6 km, joten minun reissulle tuli matkaa 7,2 km ja tähän meni aikaa 4,5 tuntia, mikä tosin sisälsi höpinät poliisien kanssa. Datongin kylään on matkaa 9km 400 m ja Tarokon kansallispuiston omien verkkosivujen mukaan siihen pitää varata aikaa 6-8 tuntia yhteen suuntaan. Dalin kylä on 915 metrin korkeudella ja Datongin kylä 1128 metrin korkeudella.
 |
| Taroko National Park |
 |
| Alku näytti miellyttävältä |
 |
| Jaahas, portaita pitkinkös sitä noustaan? |
 |
| Tässä menee polku |
 |
| Ei tämä nyt ihan simppeliä ole, varsinkaan helteessä. |
Kommentit
Lähetä kommentti