Niagaran putoukset
Ensimmäinen kokonainen päivä Torontossa oli varattu Niagaran putouksiin tutustumiseen. Useat eri matkatoimistot järjestävät päiväreissuja Niagaralle ja minä valitsin Niagara Day Tour -järjestäjän siksi, että he mainostivat verkkosivuillaan olevansa Niagaran retkien järjestäjä numero 1, koska heillä on korkeat arvioinnit TripAdvisorissa ja asiakkaat ovat antaneet hyvää palautetta. Hintakin oli edullisimmasta päästä ja retkeen kuului muitakin pysähdyspaikkoja, kuin Niagara, joten valinta oli aika selvä.
Aamulla oli aikainen herätys, sillä meidän piti olla klo 8.10 keskustassa Strathcona-hotellin edessä, mikä oli toinen kahdesta asiakkaiden noutopaikasta tällä matkanjärjestäjällä. Paikalle kertyi monia odottelijoita ja bussi oli 10 minuuttia myöhässä. Kuski, joka myös toimi oppaanamme, pahoitteli monta kertaa myöhästymistä ja sanoi liikenteen olevan ihan mahdoton. Kun viimein päästiin matkaan, bussi tulikin melkein täyteen. Toiselle noutopaikalle ei ollut pitkä matka, mutta ruuhkassa matkan teko oli hidasta. Sieltä mukaan tuli vain kaksi ihmistä. Sen jälkeen suunta oli ulos kaupungista, kohti Niagaran putouksia, johon oli 130 kilometrin ajomatka. Liikenne takkusi alussa kovasti ja kuljettaja jaksoi muistutella useasti, miten tänään on ihan poikkeuksellisen ruuhkaista. Mutta vielä hitaammin autoletkat tulivat vastaan, Toronton keskustaa kohti. On pakko olla jokin ihan erityisen hyvä syy ajaa omalla autolla tuossa ruuhkassa. Aikaa on varattava todella paljon lyhyenkin matkan tekoon ja löpöä on paras olla tankissa tarpeeksi, jotta ei jää tielle, sillä kulutus hitaasti madellen on varmaan 20 litraa/100km. Kaistoja oli sentään neljä yhteen suuntaan, eli kahdeksan rinnakkain.
Autokanta oli silmiinpistävän hyvä ja hieno. Lexus tuntuu olevan täällä ihan yleinen auto ja ylipäätään pieniä autoja ei ole lainkaan. Yleisesti ottaen autot ovat uusinta mallia ja erittäin siistejä (puhtaita, ehjiä ja hyvässä maalissa). Autojen hyvä kunto ja laatu ovat niin selvästi havaittavissa, että mikäli yhtään jää niitä katsomaan ja pohtimaan, niin asian kyllä hoksaa. Ei tarvitse olla mikään autojen asiantuntija, eikä edes tunnistaa merkkejä. Ihan pelkästään ulkonäöstä näkee tämän.
Matkan edetessä kuski kertoi paikoista, joita ohitimme. Täällä on tapana, että kaupungin rajojen sisäpuolelle tultaessa lukee paitsi kaupungin nimi, myös asukasmäärä "noin". Oli ihan hauskaa ohittaa Mississauga, missä asuu 722 000 ihmistä ja sen jälkeen pikkukylät Oakville (193 000 asukasta) ja Burlington (180 000 asukasta) ja sitten matkan puolessa välissä oli jälleen vähän isompi kaupunki nimeltä Hamilton, missä on reilusti yli puoli miljoonaa asukasta. Islannissa, missä vielä viime viikolla olimme, on 350 000 ihmistä koko maassa. Alkumatkalla oli kymmenien kilometrien ajan teollisuusaluetta molemmin puolin tietä, mutta mitä kauemmas Torontosta mentiin, sitä vähemmän oli rakennuksia ja tilalle tuli metsää. Metsä "loppui" korkeintaan jonkin kaupungin kohdalla, eikä se oikeastaan silloinkaan kokonaan loppunut, vaan sitä näkyi kauempana. Mutta kaupunkien jälkeen taas alkoi metsä. Vihreys ja vehreys yllätti täysin, vaikka tiesin Kanadan olevan vihreä maa. En silti voinut kuvitella mitään tällaista.
Kun Niagaran putoukset alkoivat lähestyä, oli aika ensimmäiselle pysähdykselle. Tätä ennen olimme kuitenkin jo saapuneet alueelle, missä maisema oli hieman muuttunut. Sankat metsät olivat vaihtuneet viinirypäleiden viljelyalueiksi ja tällä alueella tuotetaan lähes kaikki Ontarion hedelmät. Ilmasto on aivan erityisen hyvä, sillä Ontariojärvi vaikuttaa ilmastoon niin paljon, ettei alueella kuulemma sada koskaan lunta tai ole liian kylmää. Yhtämittainen ajomatka oli kestänyt yli kaksi tuntia ja nyt saavuimme kaupunkiin nimeltä Niagara on the Lake. Kaupunki sijaitsee 20 kilometrin päässä Niagaran putouksista ja se on ympäröity valtavilla viinitarhoilla. Ohitimme entisen (ja yhden kaikkien aikojen tunnetuimman) NHL-kiekkoilijan Wayne Gretzgyn viinitarhan. Niagara on the Lake on Ontariojärven vieressä sijaitseva kaupunki, mikä oli kuin satumaa. Tämä historiallisesti merkittävä kaupunki oli alunperin ylemmän Kanadan piirikunnan pääkaupunki vuodesta 1792 vuoteen 1797. Tuolloin sen nimi oli Newark. Nykyisin siellä asuu vähän yli 17 000 ihmistä ja paikka on äänestetty yhdeksi Ontarion parhaimmaksi paikaksi eläkeläisille. Voisin sanoa, että kaupunki voisi olla yksi koko Kanadan paras paikka eläkeläisille. Keskustan taloista moni on rakennettu 1800-luvun puolella ja niistä on pidetty huolta. Pihat olivat hyvin hoidettuja. Keskuskadun varsille oli istutettu valtavasti kukkia ja kukkatelineissä roikkui amppeleita. Liikkeet kadun varrella olivat pieniä ja idyllisiä vanhoissa puutaloissa. Leipomoiden tuotteet ikkunoissa olivat kuin suoraan konditoriakilpailuista. Täältä ei ihan pienellä rahalla asuntoa saa. Mainittakoon myös jälleen kerran tässä välissä myös sää, mikä oli auringon paistetta kirkkaalta taivaalta. Tämä kaikki yhdessä teki reilun tunnin tutustumisajasta kaupunkiin ihan taianomaisen. Kuin olisi hetkeksi hupsahtanut johonkin 1800-luvun kesäpäivään. Ainoa ero oli nykyaikaiset vaatteet ja autot hevoskärrien tilalla. Autojakaan ei keskuskadulla ihan hirveästi liikkunut, sillä siinä ei ollut pysäköintipaikkoja, eikä oikeastaan mitään syytä ajaa autolla, koska nopeusrajoitus oli matala, ihmisiä oli aika paljon ylittämässä tietä ja nopeammin pääsi, kun siirtyi yhden korttelin kumpaan tahansa suuntaan. Ja itse asiassa hevoskärrejäkin oli useampia. Ne odottivat asiakkaita Prince of Wales Hotellin edessä. Tämä hotelli on nimetty Yorkin herttuan ja herttuattaren vierailun kunniaksi vuonna 1901. Tästä pariskunnasta tuli myöhemmin Iso-Britannian hallitsijapari kuningasr Yrjö V ja kuningatar Mary, ja he ovat nykyisen hallitsijan, kuningatar Elisabeth II:n isovanhemmat.
Tämä oli ihastuttava pysähdyspaikka ja olisin mielelläni halunnut kierrellä siellä vielä toisen tunnin. Olimme kuitenkin aikataulusta puoli tuntia jäljessä, joten matkaa piti jatkaa. Seuraavat kaksi pysähtymispaikkaa olivat ihan lähellä ja melkein peräkkäin. Ensin pysähdyimme ihmettelemään maailman pienintä kappelia, missä tehdään kirkollisia toimituksia. Sisällä oli istumapaikat kymmenelle ihmiselle. Seisomapaikkoja ei ollut. En valitettavasti saanut sisältä kuvaa, kun ihmisiä mahtui sinne kokonaista kolme yhtäaikaa tungeksimaan käytävällä ja kaikki halusivat käydä sisällä. Oviaukosta kuitenkin näin, että edessä oli ihan minialttari ja käytävän molemmin puolin kuusi kahden hengen penkkiä ja rivien viimeisenä yhdet yhden ihmisen penkit. Jos on hyvin iso ihminen, ei kahden hengen penkkiin mahdu toista. Tältä pysähdyspaikalta ostimme kesän ensimmäiset mansikat ja ne eivät olleet hääppöisiä. Seuraavana pysähdyimme paikallisella viinitilalla. Tämän seudun erikoisuus on jääviini, mikä on kauhean makeaa ja kauhean kallista. Viinitilalla saimme maistaa tilkan kolmea eri viiniä, joista viimeinen oli juuri tätä jääviiniä. Tilan edustaja kertoi meille prosessista, kuinka jääviini valmistetaan. Viinirypäleet korjataan sitten, kun ne ovat jäätyneet ja tämän takia niistä saa todella vähän mehua. Yhteen 0,375 l pulloon tätä viiniä tarvitaan noin 400 viinirypälettä ja tällainen pullo maksoi $45, joten se on arvokasta. Meitä ei makea jälkiruokaviini tuohon hintaan kiinnostanut lainkaan, mutta montaa muuta retkikuntalaistamme kiinnosti ja monella oli autoon tullessaan mukanaan muovipussissa useampikin pullo. Tämän viinitilan oma kauppa oli iso ja valikoima monipuolinen. Kuljettajaoppaamme sanoi, että tämä on kaikkein paras viinitila. En tiedä, mihin se perustuu, mutta olen valmis uskomaan, että on ainakin yksi parhaista.
Seuraava pysäkki oli floral clock, eli kukkakello. Tämä nähtävyys oli pettymys. Kyseessä on suuri kello, siis ihan toimiva kello, minkä koneisto on rakennettu vinoon rakennetulle kivetykselle. Sen päälle puolestaan on laitettu multaa ja istutettu erilaisia kukkia. Kukat eivät olleet ollenkaan loistossaan, vaan aika pieniä ja kuivuutta kärsineitä. Tähän aikaan kesästä täällä kukkien pitäisi jo olla todella komeita ja ne voivat sitä olla; sen osoitti esimerkiksi Niagara on the Laken pääkadun istutukset. Muutenkin kello oli pienempi, kuin olin luullut. Sitten matkaa putouksille ei enää ollutkaan kuin muutama kilometri. Matkalla näimme Sir Adam Beckin vesivoimalaitoksen, mikä sijaitsee putousten alajuoksulla. Voimalaitoksessa on kaksi asemaa, jotka tuottavat yhteensä noin 2000 MW (vrt. Suomen suurin veisvoimalaitos, Imatran voimalaitos tuottaa 193 MW).
Putoukset sijaitsevat Niagarajoessa, mikä saa alkunsa Eriejärvestä ja laskee Ontariojärveen. Kanadan ja Yhdysvaltojen raja kulkee keskellä jokea. Putouksia on kolme, joista kaksi (American Falls ja Bridal Veil Falls) ovat Amerikan puolella ja suurin ja mahtavin, nimeltä Horseshoel Falls -putous jaetaan Kanadan ja USA: n kesken, koska raja menee sen poikki. Amerikan puolen putoukset näkyvät Kanadan puolelle paremmin, kuin USA:n puolelle. Kanada siis voittaa tämän putouskilvan reilusti, mutta USA osaa ihan taatusti ottaa ilon irti touhusta samalla tavalla. Raja on nimittäin mahdollista ylittää vaikka kävellen, ja Kanadan puolella oli paljon turisteja Yhdysvaltojen puolelta ihan omilla autoilla, tai turistibusseilla. Ainakin Kanadan puolella kahviloissa ja ravintoloissa ja myymälöissä hyväksyttiin USA:n dollarit samalla kurssilla, kuin Kanadan dollarit. Tässä amerikkalaiset häviävät pienen pienen summan, mutta kurssien ero on niin pieni, ettei sillä ole merkitystä eikä rahaa kannata missään nimessä vaihtaa minkään lyhyen vieralun takia. Minä tiedustelin etukäteen matkatoimistosta mahdollisuutta käydä toisella puolella jokea ja vastaus oli, että kyllähän sinne ihan käytännössä on mahdollista mennä, mutta sillalla on valtioiden raja ja siinä on täydet rajanylitysmuodollisuudet molempiin suuntiin mennessä. Minulle kirjoittanut matkatoimiston edustaja varoitti, että mikäli rajalla on ruuhkaa, siinä saattaa vierähtää yllättävän pitkään ja bussi ei odottele, ja hänen mukaansa Amerikan puolella näköalat eivät edes ole yhtä hienot. Se on varmasti ihan totta, sillä hevosenkenkäputousta sieltäkin pystyy ihailemaan, mutta kuten jo aikaisemmin mainitsin, USA:n puolella olevat putoukset aukeavat kanadalaisten ihailtaviksi. Mutta jos joku tätä lukeva nyt esimerkiksi haluaa joskus mennä putouksille ja vierailla Amerikassa, niin kyllä sinne voi mennä. Täytyy vain varata aikaa rajalle ja lisäksi täytyy muistaa tehdä etukäteen ESTA, eli sähköinen matkustuslupa.
Meidän ryhmästämme kaksi ihmistä halusi nähdä putoukset helikopterin kyydistä ja tämä lysti maksoi $ 116 (noin 82 euroa) 12 minuutin lennolta. Lähes kaikki loput osallistuivat venereissulle (lisämaksullinen sekin), missä laiva lastataan täyteen turisteja ja se ajetaan hyvin lähelle hevosenkenkäputousta, jolloin kuohuista tulevat pisarat kastelisivat matkustajat läpimäriksi, ellei heille tarjottaisi sadeviittaa. Valokuvaaminen siellä ei onnistu, kuin muovipussin läpi. Lisäksi hevosenkenkäputousten vieressä olevan turistikeskuksen alakerrasta pääsee käymään "behind the falls", eli putouksen takana. Kyseessä on samantyyppinen juttu, kuin mistä kerroin vajaan viikon takaisessa bloggauksessa kirjoittaessani retkestä Islannin etelärannikolle. Mikäli kiinnostaa, voit lukea siitä täältä. Islannissa kävelyreitti putouksen takana tosin oli hieman vaatimattomampi, kun taas täällä putouksen taakse ei niin vaan kävelty putouksen reunalta, vaan sitä varten oli rakennettu käytävä. Myös tässä kohteessa tarjottiin sadeviitta, sillä putouksen takana kastuu ihan kokonaan ilman suojaa. Ja tämä oli maksullinen "retki", kuinkas muutenkaan. Meitä ei kiinnostanut helikopterilento, veneily, eikä matka putousten taakse. Aikataulu on tuntunut olevan kaikilla retkillä niin Islannissa kuin täällä niin tiukka, että joka paikassa tuntuu sille, että paikkoja jää näkemättä. Tällä kertaa halusimme käyttää 2,5 tuntia ihan ilman mitään sirkusta.
Niagaran putousten ympärillä oleva kaupunki on nimeltään Niagara Falls. Samoin Amerikan puolella oleva putousten ympärillä oleva kaupunki on nimeltään Niagara Falls. Täytyy siis muistaa laittaa osoitteen lisäksi oikea maa, mikäli aikoo lähettää postia Niagara Falls -kaupunkiin. Kanadan Niagara-kaupunki on ainakin putousten lähettyvillä pelkästään turistien syöttämiseen, juottamiseen, majoittamiseen ja rahan tuhlaukseen rakennettu kaupunki. Hotellit olivat todella suuria! Yöpyykö täällä oikeasti näin paljln ihmisiä, että kannattaa rakentaa näin monta suurta hotellia? No, pääasia, että löysin Hard Rock Cafen, ja sieltä uuden paidan ja shottilasin 😉 Kaksi ja puoli tuntia ilman lisäohjelmaa oli oikein sopiva aika. Ehdimme hyvin kävellä kävelyreitin loppuun, eli hevosenkenkäputouksen päälle, ja takaisin, kun lähtöpisteenä oli portit veneille. Tämä kohta puolestaan on hieman ennen Amerikan putousten vastakkaista puolta. Tällä kävelyreitillä oli parhaat näkymät molemmille putouksille. Paluumatkalla ehdimme käydä kahvilla ja nopeasti paitaostoksilla, mutta siinä se aika sitten hurahtikin! Paluumatkalle päästiin sovittuun aikaan klo 16.30 ja tällä kertaa matka jatkui ilman pysähdyksiä Torontoon saakka, ensin Strathcona hotellin eteen ja viimeiseksi Doubletree hotellille. Perillä olimme klo 18.30.
Tästä retkestä haluan mainita muutaman asian niille, joita Niagaralle meneminen kiinnostaa. Moni matkatoimisto tosiaan järjestää päiväretkiä ja useissa retken kestoksi on mainittu noin kahdeksan tuntia, eli paluu kaupunkiin on neljän kieppeillä, jos lähtö on kello 8. Jos tällaiseen kahdeksan tunnin reissuun on yhdistetty käynti Niagara on the Lake -kaupungissa, aikaa jää johonkin auttamatta liian vähän. Jos retkeen on luvattu vielä viinitilalla käynti, niin sitten on kuskilla melkoinen kaasujalka tai lentävä bussi. Meidän reissu kesti 10 tuntia, ja siinä ei ollut yhtään liikaa aikaa. Muita huomiota matkan tekoon on mm. se, että omat eväät kannattaa ottaa mukaan, sillä ainakaan meidän reissulla ei ollut erillistä lounastaukoa missään ja Niagaralla on niagarahinnat. Toki sieltä löytyy pientä purtavaa monessa muodossa, joten sen suhteen ei tarvitse nälässä olla. Ihmisiä on kuitenkin todella paljon, joten voi olla, ettei ruuan tilaaminen ja saaminen käy ihan käden käänteessä. Voin suositella Niagara Day Tour-yritystä hyvästä retkipäivästä ja lisää tietoja siitä löydät täältä. Hinta retkelle on $79 (noin 56 euroa) ja varaamisen jälkeen sähköpostiin kolahtavassa vahvistuskirjeessä mainitaan ystävällisesti, mutta selkeästi, että kuskille tippaaminen ei ole pakollista, mutta tavan mukaista ja suuresti suositeltavaa. Tipin määräksi suositeltiin 10-15% retken hinnasta. Myös kuljettaja itse mainitsi paluumatkalla hänen tulojensa koostuvan pääosin tipeistä, ja toivoi matkustajien huomioivan tämän. Saattaa vaikuttaa vähän kummalliselta suomalaisen mielestä, että tippaamisesta puhutaan näin avoimesti ja ihan suoraan toivotaan asiakkaiden sitä antavan, mutta tippauskulttuuri on oikeasti täällä hyvin vahva ja käsittääkseni ihan todella monien tarjoilijoiden, hotellisiivoojien ja kuljettajien palkka koostuu tipeistä. Näin ollen noudatimme esille tuotua toivetta.
Entäs ne itse putoukset? Nyt olen ehkä hieman tylsä, mutta mielestäni kokemus ei ollut niin päräyttävä, kuin vaikkapa Islannissa näkemämme Gullfoss -putous. Olihan Niagara todella hieno ja koko hässäkkä sen ympärillä oli kerrassaan upea kokemus. Nämä matkakokemukset vaan ovat niin henkilökohtaisia, eikä voi sanoa, että jonkun kokemus olisi jotenkin parempi, tai oikempi, kuin toisen. Minuun Gullfoss -putous teki niin suuren vaikutuksen Islannissa, että tämä ei nyt vaan lyö sitä laudalta. Menkää silti kaikki lukijat Niagaralle, ja käykää Niagara on the Lake -kaupungissa. Minä haluan mennä sinne joskus uudestaan, asua kotimajoituksessa, vuokrata polkupyörän ja ajella ympäri ämpäri kaunista kukkakaupunkia.
Aamulla oli aikainen herätys, sillä meidän piti olla klo 8.10 keskustassa Strathcona-hotellin edessä, mikä oli toinen kahdesta asiakkaiden noutopaikasta tällä matkanjärjestäjällä. Paikalle kertyi monia odottelijoita ja bussi oli 10 minuuttia myöhässä. Kuski, joka myös toimi oppaanamme, pahoitteli monta kertaa myöhästymistä ja sanoi liikenteen olevan ihan mahdoton. Kun viimein päästiin matkaan, bussi tulikin melkein täyteen. Toiselle noutopaikalle ei ollut pitkä matka, mutta ruuhkassa matkan teko oli hidasta. Sieltä mukaan tuli vain kaksi ihmistä. Sen jälkeen suunta oli ulos kaupungista, kohti Niagaran putouksia, johon oli 130 kilometrin ajomatka. Liikenne takkusi alussa kovasti ja kuljettaja jaksoi muistutella useasti, miten tänään on ihan poikkeuksellisen ruuhkaista. Mutta vielä hitaammin autoletkat tulivat vastaan, Toronton keskustaa kohti. On pakko olla jokin ihan erityisen hyvä syy ajaa omalla autolla tuossa ruuhkassa. Aikaa on varattava todella paljon lyhyenkin matkan tekoon ja löpöä on paras olla tankissa tarpeeksi, jotta ei jää tielle, sillä kulutus hitaasti madellen on varmaan 20 litraa/100km. Kaistoja oli sentään neljä yhteen suuntaan, eli kahdeksan rinnakkain.
Autokanta oli silmiinpistävän hyvä ja hieno. Lexus tuntuu olevan täällä ihan yleinen auto ja ylipäätään pieniä autoja ei ole lainkaan. Yleisesti ottaen autot ovat uusinta mallia ja erittäin siistejä (puhtaita, ehjiä ja hyvässä maalissa). Autojen hyvä kunto ja laatu ovat niin selvästi havaittavissa, että mikäli yhtään jää niitä katsomaan ja pohtimaan, niin asian kyllä hoksaa. Ei tarvitse olla mikään autojen asiantuntija, eikä edes tunnistaa merkkejä. Ihan pelkästään ulkonäöstä näkee tämän.
Matkan edetessä kuski kertoi paikoista, joita ohitimme. Täällä on tapana, että kaupungin rajojen sisäpuolelle tultaessa lukee paitsi kaupungin nimi, myös asukasmäärä "noin". Oli ihan hauskaa ohittaa Mississauga, missä asuu 722 000 ihmistä ja sen jälkeen pikkukylät Oakville (193 000 asukasta) ja Burlington (180 000 asukasta) ja sitten matkan puolessa välissä oli jälleen vähän isompi kaupunki nimeltä Hamilton, missä on reilusti yli puoli miljoonaa asukasta. Islannissa, missä vielä viime viikolla olimme, on 350 000 ihmistä koko maassa. Alkumatkalla oli kymmenien kilometrien ajan teollisuusaluetta molemmin puolin tietä, mutta mitä kauemmas Torontosta mentiin, sitä vähemmän oli rakennuksia ja tilalle tuli metsää. Metsä "loppui" korkeintaan jonkin kaupungin kohdalla, eikä se oikeastaan silloinkaan kokonaan loppunut, vaan sitä näkyi kauempana. Mutta kaupunkien jälkeen taas alkoi metsä. Vihreys ja vehreys yllätti täysin, vaikka tiesin Kanadan olevan vihreä maa. En silti voinut kuvitella mitään tällaista.
Kun Niagaran putoukset alkoivat lähestyä, oli aika ensimmäiselle pysähdykselle. Tätä ennen olimme kuitenkin jo saapuneet alueelle, missä maisema oli hieman muuttunut. Sankat metsät olivat vaihtuneet viinirypäleiden viljelyalueiksi ja tällä alueella tuotetaan lähes kaikki Ontarion hedelmät. Ilmasto on aivan erityisen hyvä, sillä Ontariojärvi vaikuttaa ilmastoon niin paljon, ettei alueella kuulemma sada koskaan lunta tai ole liian kylmää. Yhtämittainen ajomatka oli kestänyt yli kaksi tuntia ja nyt saavuimme kaupunkiin nimeltä Niagara on the Lake. Kaupunki sijaitsee 20 kilometrin päässä Niagaran putouksista ja se on ympäröity valtavilla viinitarhoilla. Ohitimme entisen (ja yhden kaikkien aikojen tunnetuimman) NHL-kiekkoilijan Wayne Gretzgyn viinitarhan. Niagara on the Lake on Ontariojärven vieressä sijaitseva kaupunki, mikä oli kuin satumaa. Tämä historiallisesti merkittävä kaupunki oli alunperin ylemmän Kanadan piirikunnan pääkaupunki vuodesta 1792 vuoteen 1797. Tuolloin sen nimi oli Newark. Nykyisin siellä asuu vähän yli 17 000 ihmistä ja paikka on äänestetty yhdeksi Ontarion parhaimmaksi paikaksi eläkeläisille. Voisin sanoa, että kaupunki voisi olla yksi koko Kanadan paras paikka eläkeläisille. Keskustan taloista moni on rakennettu 1800-luvun puolella ja niistä on pidetty huolta. Pihat olivat hyvin hoidettuja. Keskuskadun varsille oli istutettu valtavasti kukkia ja kukkatelineissä roikkui amppeleita. Liikkeet kadun varrella olivat pieniä ja idyllisiä vanhoissa puutaloissa. Leipomoiden tuotteet ikkunoissa olivat kuin suoraan konditoriakilpailuista. Täältä ei ihan pienellä rahalla asuntoa saa. Mainittakoon myös jälleen kerran tässä välissä myös sää, mikä oli auringon paistetta kirkkaalta taivaalta. Tämä kaikki yhdessä teki reilun tunnin tutustumisajasta kaupunkiin ihan taianomaisen. Kuin olisi hetkeksi hupsahtanut johonkin 1800-luvun kesäpäivään. Ainoa ero oli nykyaikaiset vaatteet ja autot hevoskärrien tilalla. Autojakaan ei keskuskadulla ihan hirveästi liikkunut, sillä siinä ei ollut pysäköintipaikkoja, eikä oikeastaan mitään syytä ajaa autolla, koska nopeusrajoitus oli matala, ihmisiä oli aika paljon ylittämässä tietä ja nopeammin pääsi, kun siirtyi yhden korttelin kumpaan tahansa suuntaan. Ja itse asiassa hevoskärrejäkin oli useampia. Ne odottivat asiakkaita Prince of Wales Hotellin edessä. Tämä hotelli on nimetty Yorkin herttuan ja herttuattaren vierailun kunniaksi vuonna 1901. Tästä pariskunnasta tuli myöhemmin Iso-Britannian hallitsijapari kuningasr Yrjö V ja kuningatar Mary, ja he ovat nykyisen hallitsijan, kuningatar Elisabeth II:n isovanhemmat.
Tämä oli ihastuttava pysähdyspaikka ja olisin mielelläni halunnut kierrellä siellä vielä toisen tunnin. Olimme kuitenkin aikataulusta puoli tuntia jäljessä, joten matkaa piti jatkaa. Seuraavat kaksi pysähtymispaikkaa olivat ihan lähellä ja melkein peräkkäin. Ensin pysähdyimme ihmettelemään maailman pienintä kappelia, missä tehdään kirkollisia toimituksia. Sisällä oli istumapaikat kymmenelle ihmiselle. Seisomapaikkoja ei ollut. En valitettavasti saanut sisältä kuvaa, kun ihmisiä mahtui sinne kokonaista kolme yhtäaikaa tungeksimaan käytävällä ja kaikki halusivat käydä sisällä. Oviaukosta kuitenkin näin, että edessä oli ihan minialttari ja käytävän molemmin puolin kuusi kahden hengen penkkiä ja rivien viimeisenä yhdet yhden ihmisen penkit. Jos on hyvin iso ihminen, ei kahden hengen penkkiin mahdu toista. Tältä pysähdyspaikalta ostimme kesän ensimmäiset mansikat ja ne eivät olleet hääppöisiä. Seuraavana pysähdyimme paikallisella viinitilalla. Tämän seudun erikoisuus on jääviini, mikä on kauhean makeaa ja kauhean kallista. Viinitilalla saimme maistaa tilkan kolmea eri viiniä, joista viimeinen oli juuri tätä jääviiniä. Tilan edustaja kertoi meille prosessista, kuinka jääviini valmistetaan. Viinirypäleet korjataan sitten, kun ne ovat jäätyneet ja tämän takia niistä saa todella vähän mehua. Yhteen 0,375 l pulloon tätä viiniä tarvitaan noin 400 viinirypälettä ja tällainen pullo maksoi $45, joten se on arvokasta. Meitä ei makea jälkiruokaviini tuohon hintaan kiinnostanut lainkaan, mutta montaa muuta retkikuntalaistamme kiinnosti ja monella oli autoon tullessaan mukanaan muovipussissa useampikin pullo. Tämän viinitilan oma kauppa oli iso ja valikoima monipuolinen. Kuljettajaoppaamme sanoi, että tämä on kaikkein paras viinitila. En tiedä, mihin se perustuu, mutta olen valmis uskomaan, että on ainakin yksi parhaista.
Seuraava pysäkki oli floral clock, eli kukkakello. Tämä nähtävyys oli pettymys. Kyseessä on suuri kello, siis ihan toimiva kello, minkä koneisto on rakennettu vinoon rakennetulle kivetykselle. Sen päälle puolestaan on laitettu multaa ja istutettu erilaisia kukkia. Kukat eivät olleet ollenkaan loistossaan, vaan aika pieniä ja kuivuutta kärsineitä. Tähän aikaan kesästä täällä kukkien pitäisi jo olla todella komeita ja ne voivat sitä olla; sen osoitti esimerkiksi Niagara on the Laken pääkadun istutukset. Muutenkin kello oli pienempi, kuin olin luullut. Sitten matkaa putouksille ei enää ollutkaan kuin muutama kilometri. Matkalla näimme Sir Adam Beckin vesivoimalaitoksen, mikä sijaitsee putousten alajuoksulla. Voimalaitoksessa on kaksi asemaa, jotka tuottavat yhteensä noin 2000 MW (vrt. Suomen suurin veisvoimalaitos, Imatran voimalaitos tuottaa 193 MW).
Putoukset sijaitsevat Niagarajoessa, mikä saa alkunsa Eriejärvestä ja laskee Ontariojärveen. Kanadan ja Yhdysvaltojen raja kulkee keskellä jokea. Putouksia on kolme, joista kaksi (American Falls ja Bridal Veil Falls) ovat Amerikan puolella ja suurin ja mahtavin, nimeltä Horseshoel Falls -putous jaetaan Kanadan ja USA: n kesken, koska raja menee sen poikki. Amerikan puolen putoukset näkyvät Kanadan puolelle paremmin, kuin USA:n puolelle. Kanada siis voittaa tämän putouskilvan reilusti, mutta USA osaa ihan taatusti ottaa ilon irti touhusta samalla tavalla. Raja on nimittäin mahdollista ylittää vaikka kävellen, ja Kanadan puolella oli paljon turisteja Yhdysvaltojen puolelta ihan omilla autoilla, tai turistibusseilla. Ainakin Kanadan puolella kahviloissa ja ravintoloissa ja myymälöissä hyväksyttiin USA:n dollarit samalla kurssilla, kuin Kanadan dollarit. Tässä amerikkalaiset häviävät pienen pienen summan, mutta kurssien ero on niin pieni, ettei sillä ole merkitystä eikä rahaa kannata missään nimessä vaihtaa minkään lyhyen vieralun takia. Minä tiedustelin etukäteen matkatoimistosta mahdollisuutta käydä toisella puolella jokea ja vastaus oli, että kyllähän sinne ihan käytännössä on mahdollista mennä, mutta sillalla on valtioiden raja ja siinä on täydet rajanylitysmuodollisuudet molempiin suuntiin mennessä. Minulle kirjoittanut matkatoimiston edustaja varoitti, että mikäli rajalla on ruuhkaa, siinä saattaa vierähtää yllättävän pitkään ja bussi ei odottele, ja hänen mukaansa Amerikan puolella näköalat eivät edes ole yhtä hienot. Se on varmasti ihan totta, sillä hevosenkenkäputousta sieltäkin pystyy ihailemaan, mutta kuten jo aikaisemmin mainitsin, USA:n puolella olevat putoukset aukeavat kanadalaisten ihailtaviksi. Mutta jos joku tätä lukeva nyt esimerkiksi haluaa joskus mennä putouksille ja vierailla Amerikassa, niin kyllä sinne voi mennä. Täytyy vain varata aikaa rajalle ja lisäksi täytyy muistaa tehdä etukäteen ESTA, eli sähköinen matkustuslupa.
Meidän ryhmästämme kaksi ihmistä halusi nähdä putoukset helikopterin kyydistä ja tämä lysti maksoi $ 116 (noin 82 euroa) 12 minuutin lennolta. Lähes kaikki loput osallistuivat venereissulle (lisämaksullinen sekin), missä laiva lastataan täyteen turisteja ja se ajetaan hyvin lähelle hevosenkenkäputousta, jolloin kuohuista tulevat pisarat kastelisivat matkustajat läpimäriksi, ellei heille tarjottaisi sadeviittaa. Valokuvaaminen siellä ei onnistu, kuin muovipussin läpi. Lisäksi hevosenkenkäputousten vieressä olevan turistikeskuksen alakerrasta pääsee käymään "behind the falls", eli putouksen takana. Kyseessä on samantyyppinen juttu, kuin mistä kerroin vajaan viikon takaisessa bloggauksessa kirjoittaessani retkestä Islannin etelärannikolle. Mikäli kiinnostaa, voit lukea siitä täältä. Islannissa kävelyreitti putouksen takana tosin oli hieman vaatimattomampi, kun taas täällä putouksen taakse ei niin vaan kävelty putouksen reunalta, vaan sitä varten oli rakennettu käytävä. Myös tässä kohteessa tarjottiin sadeviitta, sillä putouksen takana kastuu ihan kokonaan ilman suojaa. Ja tämä oli maksullinen "retki", kuinkas muutenkaan. Meitä ei kiinnostanut helikopterilento, veneily, eikä matka putousten taakse. Aikataulu on tuntunut olevan kaikilla retkillä niin Islannissa kuin täällä niin tiukka, että joka paikassa tuntuu sille, että paikkoja jää näkemättä. Tällä kertaa halusimme käyttää 2,5 tuntia ihan ilman mitään sirkusta.
Niagaran putousten ympärillä oleva kaupunki on nimeltään Niagara Falls. Samoin Amerikan puolella oleva putousten ympärillä oleva kaupunki on nimeltään Niagara Falls. Täytyy siis muistaa laittaa osoitteen lisäksi oikea maa, mikäli aikoo lähettää postia Niagara Falls -kaupunkiin. Kanadan Niagara-kaupunki on ainakin putousten lähettyvillä pelkästään turistien syöttämiseen, juottamiseen, majoittamiseen ja rahan tuhlaukseen rakennettu kaupunki. Hotellit olivat todella suuria! Yöpyykö täällä oikeasti näin paljln ihmisiä, että kannattaa rakentaa näin monta suurta hotellia? No, pääasia, että löysin Hard Rock Cafen, ja sieltä uuden paidan ja shottilasin 😉 Kaksi ja puoli tuntia ilman lisäohjelmaa oli oikein sopiva aika. Ehdimme hyvin kävellä kävelyreitin loppuun, eli hevosenkenkäputouksen päälle, ja takaisin, kun lähtöpisteenä oli portit veneille. Tämä kohta puolestaan on hieman ennen Amerikan putousten vastakkaista puolta. Tällä kävelyreitillä oli parhaat näkymät molemmille putouksille. Paluumatkalla ehdimme käydä kahvilla ja nopeasti paitaostoksilla, mutta siinä se aika sitten hurahtikin! Paluumatkalle päästiin sovittuun aikaan klo 16.30 ja tällä kertaa matka jatkui ilman pysähdyksiä Torontoon saakka, ensin Strathcona hotellin eteen ja viimeiseksi Doubletree hotellille. Perillä olimme klo 18.30.
Tästä retkestä haluan mainita muutaman asian niille, joita Niagaralle meneminen kiinnostaa. Moni matkatoimisto tosiaan järjestää päiväretkiä ja useissa retken kestoksi on mainittu noin kahdeksan tuntia, eli paluu kaupunkiin on neljän kieppeillä, jos lähtö on kello 8. Jos tällaiseen kahdeksan tunnin reissuun on yhdistetty käynti Niagara on the Lake -kaupungissa, aikaa jää johonkin auttamatta liian vähän. Jos retkeen on luvattu vielä viinitilalla käynti, niin sitten on kuskilla melkoinen kaasujalka tai lentävä bussi. Meidän reissu kesti 10 tuntia, ja siinä ei ollut yhtään liikaa aikaa. Muita huomiota matkan tekoon on mm. se, että omat eväät kannattaa ottaa mukaan, sillä ainakaan meidän reissulla ei ollut erillistä lounastaukoa missään ja Niagaralla on niagarahinnat. Toki sieltä löytyy pientä purtavaa monessa muodossa, joten sen suhteen ei tarvitse nälässä olla. Ihmisiä on kuitenkin todella paljon, joten voi olla, ettei ruuan tilaaminen ja saaminen käy ihan käden käänteessä. Voin suositella Niagara Day Tour-yritystä hyvästä retkipäivästä ja lisää tietoja siitä löydät täältä. Hinta retkelle on $79 (noin 56 euroa) ja varaamisen jälkeen sähköpostiin kolahtavassa vahvistuskirjeessä mainitaan ystävällisesti, mutta selkeästi, että kuskille tippaaminen ei ole pakollista, mutta tavan mukaista ja suuresti suositeltavaa. Tipin määräksi suositeltiin 10-15% retken hinnasta. Myös kuljettaja itse mainitsi paluumatkalla hänen tulojensa koostuvan pääosin tipeistä, ja toivoi matkustajien huomioivan tämän. Saattaa vaikuttaa vähän kummalliselta suomalaisen mielestä, että tippaamisesta puhutaan näin avoimesti ja ihan suoraan toivotaan asiakkaiden sitä antavan, mutta tippauskulttuuri on oikeasti täällä hyvin vahva ja käsittääkseni ihan todella monien tarjoilijoiden, hotellisiivoojien ja kuljettajien palkka koostuu tipeistä. Näin ollen noudatimme esille tuotua toivetta.
Entäs ne itse putoukset? Nyt olen ehkä hieman tylsä, mutta mielestäni kokemus ei ollut niin päräyttävä, kuin vaikkapa Islannissa näkemämme Gullfoss -putous. Olihan Niagara todella hieno ja koko hässäkkä sen ympärillä oli kerrassaan upea kokemus. Nämä matkakokemukset vaan ovat niin henkilökohtaisia, eikä voi sanoa, että jonkun kokemus olisi jotenkin parempi, tai oikempi, kuin toisen. Minuun Gullfoss -putous teki niin suuren vaikutuksen Islannissa, että tämä ei nyt vaan lyö sitä laudalta. Menkää silti kaikki lukijat Niagaralle, ja käykää Niagara on the Lake -kaupungissa. Minä haluan mennä sinne joskus uudestaan, asua kotimajoituksessa, vuokrata polkupyörän ja ajella ympäri ämpäri kaunista kukkakaupunkia.
Kommentit
Lähetä kommentti